SUOMI: LÄÄKÄRI KUOLI KROONISEEN BORRELIOOSIIN

Voiko Borrelioosiin/lisäinfektioihin kuolla?

Valvojat: Sailairina, Bb

SUOMI: LÄÄKÄRI KUOLI KROONISEEN BORRELIOOSIIN

ViestiKirjoittaja soijuv » Ma Touko 17, 2010 08:43

Helsingin Sanomat Digilehti

HS 16.5.2010

KUOLLEET

Lääkäri antoi borrelioosille kasvot

Psykiatri Ilkka Vartiovaara


Suomen Lääkärilehden entinen päätoimittaja, erikoislääkäri Ilkka Vartiovaara kuoli 10. huhtikuuta kroonisen borrelioosin uuvuttamana 64-vuotiaana. Hän oli syntynyt Helsingissä 14. helmikuuta 1946.

Hän valmistui lääkäriksi Helsingin yliopistosta 1973. Opiskeluaikana hän toimi Medisiinari-lehden päätoimittajana. Psykiatrian erikoislääkäriksi hän valmistui 1980, mutta ei toiminut sen jälkeen kliinisenä psykiatrina, koska halusi olla toimittaja ja kirjailija.

Vartiovaarasta tuli Lääkärilehden päätoimittaja 33-vuotiaana. Hän aloitti lehdessä kansainvälistymisen kauden. Itse hän kirjoitti Kipsimies-nimimerkillä kolumneja ja pääkirjoituksia. Niistä merkittävin, vuodelta 1984, toi Suomeen käsitteen burnout, josta hän julkaisi 1987 ensimmäisen suomenkielisen kirjan.

Vartiovaaran kohtaloon vaikutti ratkaisevasti matka päätoimittajien kokoukseen Vancouveriin 1987. Vieraat oli majoitettu opiskelijakampukselle, jossa Borrelia burgdorferi -bakteeria kantanut puutiainen pisti häntä useita kertoja. Suomeen paluun jälkeen alkoivat merkilliset kipuoireet, joiden syy selvisi vasta puolitoista vuotta myöhemmin. Borrelioosi ei ollut tuolloin vielä tunnettu tauti Suomessa.

Lääkärilehden päätoimittajana Vartiovaara jatkoi vuoteen 1990 ja sen jälkeen pari vuotta Terveys 2000 -lehden päätoimittajana, kunnes joutui jäämään sairaseläkkeelle. Senkin jälkeen hän kykeni suurella tahdonvoimallaan tuottamaan kirjoja, artikkeleita ja kolumneja. Kirjoissaan Delfiinin laulu, Burnoutista jaksamiseen, Jaksamisen rajat, Voimaa eustressistä ja Kaksi kelloa Vartiovaara tarkasteli omiin kokemuksiinsa pohjautuen fyysisten ja psyykkisten voimavarojen riittävyyden ongelmia ja toi korostetusti esiin toivon merkityksen. Hän kirjoitti kaikkiaan noin 30 kirjaa.

Vartiovaara oli ensimmäinen tunnettu borrelioosipotilas Suomessa. Hänen tavoitteenaan oli Suomen lääkäreiden ja potilaiden tietoisuuden lisääminen borrelioosista.

Hän oli lahjakas myös kuvaamataiteessa. Hän kuvitti muun muassa Medisiinari-lehteä piirroksillaan sekä harrasti valokuvausta ja videokuvausta.

Sairaudestaan huolimatta Vartiovaara auttoi auliisti ystäviään ja läheisiään terveydellisissä ongelmissa. Hänen ajatuksensa elämästä ja älykäs huumorinsa sekä hänen ottamansa valokuvat antoivat keskustelukumppaneille sielunravintoa.


ANSSI SOVIJÄRVI

OLLI KUMELA

KIRJOITTAJISTA SOVIJÄRVI ON PROFESSORI JA ILKKA VARTIOVAARAN LANKO, KUMELA EKONOMI JA ILKKA VARTIOVAARAN SERKKU.
Viimeksi muokannut soijuv päivämäärä Ke Helmi 29, 2012 10:29, muokattu yhteensä 2 kertaa
soijuv
 
Viestit: 3128
Liittynyt: Ke Tammi 21, 2009 14:16

ViestiKirjoittaja Jatta1001 » Ma Touko 17, 2010 22:30

Ilkka Vartiovaaraa muistaen ... Seppo ja Jatta
Jatta1001
 

ViestiKirjoittaja Tiina » Ti Touko 18, 2010 01:03

IN MEMORIAM

Ilkka Vartiovaara
14.2.1946-10.4.2010


Suomen Lääkärilehden entinen päätoimittaja, erikoislääkäri Ilkka Vartiovaara poistui keskuudestamme 10.4.2010 kroonisen neuroborrelioosin uuvuttamana. Hän syntyi Helsingissä 14.2.1946, kirjoitti ylioppilaaksi Töölön yhteiskoulusta 1964, suoritti sen jälkeen varusmiespalvelunsa laivastossa ja sai reservin aliluutnantin arvon 1965. Ilkka aloitti lääketieteen opinnot Helsingin yliopistossa 1967 ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1973.

Jo opiskeluaikana hän kiinnostui toimittajan työsta ja lääketieteellisten artikkeleiden ja kirjojen kirjoittamisesta. Toimittajakannuksia hän ansaitsi Medisiinari-lehden päätoimittajana 1969-70 ja kirjoitti 1971-74 yksin tai yhdessä ystävänsä Timo Klaukan kanssa useita kansantajuisia kirjasia lääketieteen eri aloilta, kuten allergiasta, sokeritaudista ja sydänveritulpasta.

Lääkäriksi valmistumisen jälkeen Ilkka sai terveyskeskuslääkärikokemusta Imatralla 1974-75, mikä antoi hänelle aineksia myöhemmin kirjoittamiinsa kirjoihin ja kolumneihin. Erikoisalansa, psykiatrian, Ilkka oli kuitenkin valinnut jo aikaisemmin. Palveltuaan HYKS:n psykiatrian klinikassa ja aivovammasairaalassa hän valmistui psykiatrin erikoislääkäriksi 1980. Hän ei kuitenkaan sen jälkeen toiminut kliinisenä psykiatrina, koska hän halusi olla toimittaja ja kirjailija. Kun Suomen Lääkärilehden päätoimittaja Tapani Kosonen tarvitsi kasvaneiden työtehtäviensä vuoksi apua lehden toimittamiseen, valinta osui luontevasti Ilkka Vartiovaaraan. Ilkasta tuli Suomen Lääkärilehden apulaispäätoimittaja 1978, päätoimittaja 1979 ja vastaava päätoimittaja 1982, jota tehtävää hän hoiti vuoteen 1990 saakka.

Ilkka aloitti Lääkärilehdessä kansainvälistymisen kauden, jonka myötä hänet kutsuttiin lääketieteen huippujulkaisujen päätoimittajista koostuvaan nk. Vancouver-ryhmään. Lääkärilehti ryhtyi vähitellen noudattamaan ryhmän sopimia sääntöjä ja muotoja. Lääkärilehti aloitti referee-järjestelmän käytön ja kirjallisuusviitteiden merkintätapaa muutettiin. Ilkan hyvät henkilökohtaiset suhteet Vancouver-ryhmän päätoimittajiin näkyi heidän onnistuneessa viereilussaan Suomeen 1987. Ilkka näki myös nopeasti, että Lääkärilehti tarvitsi asiantuntevia avustajia, joita hän rekrytoi eri palstojen toimittajiksi. Ilkka toimitti aluksi itse uutta palstaa Muut lääkärilehdet. Uusien palstojen myötä Lääkärilehden sisältö monipuolistui, ja esimerkiksi ravinto- ja liikuntakysymykset saivat enemmän tilaa. Ilkka toimitti myös kirjallisuusnumeroita. Kipsimies-nimimerkillä Ilkka tarkkaili ennakkoluulottomasti uusia terveydenhuoltoon liittyviä ilmiöitä.

Ilkka Vartiovaara kirjoitti suuren määrän Lääkärilehden pääkirjoituksia, joista ehkä merkittävin, vuonna 1984 julkaistu, toi Suomeen käsitteen burnout. Samasta aiheesta hän julkaisi vuonna 1987 ensimmäisen suomenkielisen kirjan, jossa hän kuvaa helppotajuisesti, minkälaista henkistä pahoinvointia burnoutilla tarkoitetaan. Toipumisen filosofiaa hän pohti myöhemmin entistä syvällisemmin ja julkaisi vuonna 1996 kirjan ?Burnoutista jaksamiseen?. Tässä hän luo toivoa paranemiseen ja burnoutilta välttymiseen.

Ilkan kohtaloon vaikutti ratkaisevasti matka päätoimittajien kokoukseen Vancouveriin keväällä 1987. Vieraat oli majoitettu kesäloman ajaksi tyhjentyneelle opiskelija-campukselle. Kirjassaan Delfiinin laulu (1995) Ilkka kuvaa kaunokirjallisella tyylillä, kuinka hän ja imukärsässään Borrelia burgdorferi -bakteeria kantanut puutiainen kohtasivat kolmena peräkkäisenä yönä. Kolme viikkoa Suomeen paluunsa jälkeen alkoivat merkilliset kipuoireet, mihin mitkään särkylääkkeet eivät purreet. Suomessa lääkärit etsivät syytä puolitoista vuotta, mutta ilman tulosta. Borrelioosi ei ollut vielä Suomessa tuolloin tunnettu tauti. Diagnoosin oivalsi Lääkärilehden USA:n kirjeenvaihtaja Tuula Fabrizio, jolle Ilkka oli kertonut tarinansa. Antibioottihoidot alkoivat valitettavasti liian myöhään. Neuroborrelioosi oli tullut jäädäkseen.

Sairastumisen historiasta Ilkka julkaisi englantilaisessa Lancet-lehdessä (1995) koskettavan artikkelin ?Living with Lyme?, jossa hän hyvin kuvaa elämisen tuskaa, jota hän joutui kärsimään lopulta 23 vuotta. Sairautensa alkuvuosina Ilkka pystyi kuitenkin toimimaan Lääkärilehden päätoimittajana ja vielä Terveys 2000 -lehden päätoimittajanakin pari vuotta (1991-92), kunnes joutui jäämään sairauseläkkeelle.

Senkin jälkeen hän kykeni ihmeellisellä tahdon voimalla tuottamaan kirjoja ja artikkeleita, sekä toimimaan mm. Kodin lääkäri CD Faktan päätoimittajana (2000). Hän on kirjoittanut suuren määrän kolumneja mm. Helsingin Sanomiin, Suomen Kuvalehteen, Suomen Lääkärilehteen ja MediUutisiin käyttäen usein nimimerkkejä Kipsimies, Kaikukuvaaja tai Juhani Vaara.

Eläkkeellä ollessaan Ilkka ehti syvällisesti miettiä ihmisen fyysisen ja psyykkisen jaksamisen rajoja ja selviytymiskeinoja. Omakohtaisten kokemusten kautta Ilkka tarkasteli ongelmia asetelmassa, jossa monioireinen lääkäri on itse potilaana. Näitä asioita hän kävi läpi kirjoissaan Delfiinin laulu ja Jaksamisen rajat (2000). Kirjassaan Kaksi kelloa Ilkka Vartiovaara käsittelee sekä kielteisten että myönteisten tunteiden vaikutuksia korkealaatuiseen elämään ja terveyteen. Muutama vuosi myöhemmin hän julkaisi kirjan ?Voimaa eustressistä?; tässä kirjassa Ilkan elämän filosofia oli vielä hyvin positiivinen. Hän itse haki voimaa myönteisestä stressistä eli eustressistä, jota hän karakterisoi muun muassa elämisen kipinänä ja toivona parempaan elämään. Vuotta myöhemmin samoja teemoja käsitteli kirja ?Terveydestä ja ei-terveydestä?, jossa hän haki vastausta mm. siihen, onko vain terveys hyvän elämän mitta. Pienetkin asiat elämässä voivat tuoda mielihyvää. Esimerkkejä näistä Ilkka oli koonnut kirjaansa ?Pieni mielihyvän kirja? (2003).

Borrelioosin edetessä Ilkan kivuton aika vuorokaudessa kutistui vähitellen olemattomaksi, mikä teki kirjoittamisen mahdottomaksi. ?Kipu voi kuluttaa ihmistä sisäisesti kuolemaakin pahemmin?, siteeraa Ilkka Albert Schweitzeria kirjassaan Delfiinin laulu. Kivun hallintaa Ilkka yritti helpottaa mielikuvantamisen ja musiikin, myös delfiinin ?laulun? avulla.

Ilkka Vartiovaara oli ensimmäinen tunnettu borrelioosipotilas Suomessa; hän antoi tälle sairaudelle kasvonsa. Ilkka oli myös Suomen Lyme Borrelioosi ry:n perustajajäsen. Hänen tavoitteenaan oli Suomen lääkäreiden ja potilaiden tietoisuuden lisääminen borrelioosista. Niinpä hän suosittuna luennoitsijana kiersi puhumassa paitsi borrelioosista ja sen kokemisesta, myös burnoutista, stressistä ja jaksamisesta. Ilkan toivo paremmasta elämästä sammui, kun syksyllä 2009 viimeinen hoitoyritys ei tuonut mitään helpotusta.

Ilkka oli lahjakas paitsi kirjoittajana, myös musiikin ja kuvaamataiteen alueella. Hän kuvitti mm. Medisiinari-lehteä omilla piirroksillaan. Myös taiteen arvioijana hän on kunnostautunut; Amerikan lääkäriseuran julkaisun (JAMA) kannessa oli 1983 kuva Helene Schjerfbeckin taulusta Toipilas, jonka Ilkka analysoi samassa lehdessä hyvin kypsällä tavalla. Musiikin kuuntelu toi Ilkalle suurta nautintoa; varsinkin viime vuosina mielimusiikkia olivat 50-60 -luvun melankoliset melodiat.

Oma lukunsa on Ilkan valokuvaus- ja videokuvausharrastus. Ilkalla oli taiteellinen kyky kuvata luontoa ja eläimiä. Hän teki lukuisia matkoja vaimonsa Annen kanssa mm. Lofooteille ja Eilatiin ja kuvasi harvinaisia lintuja ja vesieläimiä, etenkin delfiinejä.

Monipuolisesti lahjakkaan lääkärin, kirjailijan ja toimittajan Ilkka Vartiovaaran elämä terveenä loppui jo 41-vuotiaana. Työtovereiden, ystävien ja sukulaisten on helppo yhtyä Ilkan ilmaisuun: ?Minulla on ollut elämässä huono tuuri?. Sairaudestaan huolimatta Ilkka auttoi auliisti ystäviään ja läheisiään heidän terveydellisissä ongelmissaan. Jäämme kaipaamaan Ilkkaa, hänen ajatuksiaan elämästä ja hänen älykästä huumoriaan. Onneksi hänen persoonastaan ja ajatuksistaan on jäänyt paljon dokumentteja, niin kirjallisia kuin visuaalisiakin.

Anssi R A Sovijärvi
professori,
Ilkan lanko

Olli Kumela
Ilkan serkku ja ystävä

Suomen Lääkärilehti 19/2010 vsk 65
Tiina
 
Viestit: 337
Liittynyt: Ma Tammi 26, 2009 22:51
Paikkakunta: Kotka

ViestiKirjoittaja Sailairina » Ti Touko 18, 2010 07:16

Julkaistu: The Lancet Apr 1; 345(8953): 842-844



Living with Lyme


By Ilkka Vartiovaara



In spring 1987 my book about burnout finally came out. So I was feeling good when a few weeks later I flew as the representative of the Finnish Medical journal to the Vancouver Group?s meeting, this time in Vancouver itself. The hosts put us into an empty, nicely situated, student campus. My room was on the ground floor with big windows looking onto a subtropical background. There was also a door that opened to a large field-beautiful with all the undergrowth.



The meeting was important and went on effectively. However, already on the first night I woke up because something was bitterly biting me. I was sleepy, but I recall having picked the something from my face, just above the hair-line. I snapped my fingers and fell soundly asleep again. On a few more nights I went through the same ritual. Even through the deep sleep I realised it must be some kind of insect, but I did not worry: every Finn expects to be bitten hundreds of times by bugs during the summer-it is part of the short summer?s joys. On the last morning I woke up, went to open the curtains, and in an ashtray on the window-sill I saw a small bug, full of blood, obviously soundly asleep in its turn. Now I knew who had been my uninvited bedroom companion, but I had never seen anything like it before. When travelling I always carry cameras with me. I took the macro lens and snapped some pictures of the bug. Then I rather gladly smashed it and flushed it down the tubes. I thought the pictures would serve as some sort of joke at home: Go west, son, and get bitten. That was my primitive impulse then.



After this I totally forgot the incident till, while waiting for my plane to Helsinki, I had an airport meeting with Dr Tuula Fabrizio, the Finnish Medical Journal?s American correspondent. She lives in Norwalk, Connecticut, which is rather near the town of Lyme, as I later learnt. She asked if the meeting was good. I said yes and that I had also had a bloodthirsty bug as a bedfellow. After this I flew back to Helsinki and started working normally, forgetting all about the bug.



Cause for alarm.



Three weeks after Vancouver my feet, knees, and wrists became painful. When the others complained about the 25°C warmth in June and wore swimsuits, I was so chilly that I needed long underclothes. Then I lost the normal contact with my heels-it felt like I was walking on the bare calcaneus bones, and was quite unpleasant. Soon after this I realised I was not hearing well and my balance was defective; then my skin sensation changed-it was at that time hyperaesthetic. The worst thing was and still is the strong pain that was not relieved by the usual painkillers. When my eyesight started getting worse I got really alarmed. I just could not see with my pretty new glasses, and the power of accommodation seemed to have gone. I contacted a neurologist friend and there I had my first stroke of bad luck. When writing the burnout book I had consulted this friend for a nasty tension neck ? so the two processes overlapped in a bad way. I thought, on the one hand, I might have another tension neck episode; but then, on the other hand, I had not been writing as hard as on the first occasion. But if not tension neck, what was it?



In summer 1987 my colleagues started the Great Hunt. Having excluded the tension neck my doctor team, as it had grown into, was looking for either brain cancer or multiple sclerosis. I?ll never forget the times in a metal cylinder-CT and MRI-when I tried to lie motionless, with pain everywhere. What would be the verdict: cancer or MS? Two very awful things. If cancer, would it be operable? If MS, how on earth could I cope with that fact? I even felt some self-pity: I was only 41 years old ? I just did not want to die, not yet, or to be a hopeless invalid.



Personally I never thought it could be anything but a somatic disease. As a psychiatrist I felt I could distinguish between psychogenic and somatic illness: the messages my body screamed out were clearly serious, not neurotic. The trouble was that Lyme disease was little known in Finland at that time. Even as the editor of a medical journal I was no exception. I had never even seen a living and walking tick; they were just blood-filled lumps you twisted out from dogs as a child during the summer. Though I knew I was seriously ill, transferring this belief to my colleagues was not easy. ?But Ilkka, you look just fine! Why don?t you take some days off the journal and we?ll see all is fine.? Well, sometimes I had the good manners to say thank-you very much for the advice, but later I just remarked that the pain has no real ?volume dial? visible like an amputation.



One of my personal handicaps-thinking about those years now-is that I never could be demanding. I did not want to use my position on the Finnish Medical Journal. I just wanted to be a normal patient, cooperating eagerly, doing everything they wanted. And I did do all they wanted. But deep inside myself I knew all the time my machinery was out of synchronisation. I just could not get my colleagues and friends to see this. In my hospital records they said ?the patient is cooperative and behaves well?. But they did not say what was the matter with me.



Problem patient?



After sixteen months I was in a bad state, hardly able to drive a car, type with my fingers, stay at the office for the formal hours. At home I could only walk with orthopaedic shoes, keeping close to the walls so as not to fall down. Despite the severe pain I did not and do not want to use opioids.



I felt myself gradually becoming a ?problem patient?. No Ca, no MS. ?Perhaps you just have too much stress, Dr Vartiovaara?? I can in a way understand this. None of the symptomatic treatments helped. I did not fit in with the healing tradition whereby the patient is studied, the illness is diagnosed, and the basis for curative treatment is established. The dissatisfaction of some of my doctors could be clearly read between the lines, the words, the frontal skin furrows.


There was a time, I found out later, when the soft feathers of Destiny touched my chin. One of my colleagues had listed along with all the other possible laboratory examinations borrelia antibodies, model 1988, and had told me that all the results were normal. The lab computer had not put an asterisk beside the Borrelia antibody findings because the test result was a hair?s breadth below the watershed mark. Nobody paid attention to the raised titre and that was my last chance to get diagnosed and treated on time. About that I am still a little bitter.



In the late summer of 1988 I was in such bad condition I could hardly force myself to go daily to the journal office. I had no energy, wanting just to sleep and be pain free. Soon after this the hospital said there was nothing they could or would do. No hope for me! Nor any backup-plans. Now I was virtually alone with all my symptoms. Then came a day when I dictated, since I could no longer write, a farewell letter to Dr Fabrizio telling her something about my illness.



Dawn and dusk.



A few days later I got her reply, saying I absolutely must have Lyme disease. She had remembered the incident with the bug in Vancouver, and said that all the symptoms and findings perfectly matched that disease. The next day brought me an article from Time nicely putting together that what was known about Lyme disease in the USA at that time and complete with a colour picture of the tick. When I saw it I went to my shoe boxes and found the pictures I had taken in Vancouver-the ticks were 100% identical.



I picked up the phone and told a colleague that now I knew what was the matter with me and soon afterwards I found myself in the university hospital?s infection department. I still felt awful, but also good because I knew why I was so ill. Strangely, the laboratory tests for borrelia antibodies were still negative; I understand it is because different strains have different antigenic properties, and at that time the strains on the west coast of the USA differed from those on the east coast. By the way, I never had erythema migrans-only a big lump on the forehead.



I had my first ceftriaxone intravenous treatment in August, 1988, and it lasted for 2 weeks. With that it was supposed to be all over. And according to that time?s knowledge it should have been so. But slowly I returned to my former bad state: the pathological changes in my nervous system continued, as well as the pains in almost all the joints and muscles. In spring, 1989, I went again to the USA and to the Vancouver Group meeting. But I had done some homework, keeping in close touch with Dr Fabrizio. She knew that physicians at the Stony Brook Hospital, especially Dr David Volkman, were highly knowledgeable about Lyme disease. So I went there before the meeting. One of the tests was the T-cell proliferation test, which turned out to be clearly and undoubtedly positive. It was the first time a lab test had been positive, and it confirmed my own suspicion that the infection was still going on. After that I had two months? heavy treatment with oral doxycycline 300 mg a day. I was a little better after it, but only for about two months. Then it started all over again, and got worse.



Since my spirochaete was from the USA, I wrote to my two friends in Boston, the NEJM?s editors Dr Arnold S Relman and Dr Marcia Angell and asked if they had any ideas about what to do. They had, and soon I learned I could go to the Massachusetts General Hospital and be seen by Prof Morton Schwartz. I went there in January, 1990, for a week. Dr Schwartz?s verdict was that I had had a serious borrelia infection but everything pointed to the probability it would gradually get better. This was a great ray of hope, and it sustained me through hard days at the Finnish Medical Journal.



But I just knew the spirochaete was still alive and well. The next try at treatment, with ceftriaxone, was in spring, 1992, after which my colleagues said there was nothing more to be done.



The last battle?



As early as spring, 1991, my rheumatologist had expressed the view that I ought to retire on permanent pension, but at the time I was completely averse to the idea: I did not want to stop working, I just wanted to get better. I was only 45, after all. But when there was nothing good on the horizon, I realised I did not have a choice. So I said ?yes? to this colleague, who together with other specialists wrote the necessary documents. On Jan 9, 1992, after much bureaucratic activity, the final decision was made, and I was the first person in Finland to get a pension on the basis of Lyme neuroborreliosis. Now began a totally new period in my life. I knew I would miss the important feeling I had always got through the Finnish Medical Journal - so many interesting contacts and meetings, and now it was over. As editor I had already done my best to highlight the disease by inviting articles for the journal and providing hints to many lay journalists. Today I am happy to know that Lyme borreliosis is a regular ?tough nut? question in pre and post doctoral examinations. And people seem to know the tick disease rather well. The point is that if one gets the right diagnosis early, it is very simple to treat.



I tried to arrange my days in some meaningful way, deciding to play all the classical music I had collected over some 30 years, to read the piles of books that every doctor has set aside for leisure times that usually never come, and to walk as much as I could during the 2-3 morning hours when the pain was least troublesome.



It was a great plan, but I could not make it work. My neurological and musculoskeletal symptoms grew worse all the time. Then by chance I heard of Dr Jarmo Oksi, whose laboratory in Turku was doing a polymerase chain reaction test for borrelia, the best and most specific test that exists today. It was good news for my new ?own doctor? and myself. We sent blood and spinal fluid to Dr Oksi and they turned out to be positive-in other words, the spirochaete was still alive in my body after six years, despite the antibiotics. A new battle started on Feb 18, 1993. The massive treatment began with intravenous ceftriaxone 2 g and azithromycin 250 mg daily for four weeks then we continued with kefixime 400 mg twice daily plus the same dose of azithromycin alternate weeks. This went on until the end of June, almost half a year. The idea, naturally, was to kill the microbe both intracellularly and extracellularly. Some of us did wonder who would die first, me or the spirochaete, but I absolutely wanted to take the risk. It was hard on my stomach, and I needed omeprazole. But my real secret weapon was Gefilus sour milk, which includes enormous amounts of lactophilus bacteria. When on Ceftriaxone treatment I had had much trouble with colon yeasts; now I drank 2 litres of sour milk a day and felt fine in that area.



Several months after the treatment was over we repeated the PCR and it was negative in both blood and spinal fluid. One of the best things for years. We all thought the hard days would be over now. But I was wrong. The spirochaete had had too much time to harm me and the process had changed to an autoimmune one. My symptoms are on the move again. I have very weak reflexes in the lower limbs, have a total saddle back and chest anaesthesia, and my hearing and balance are poor. My eyesight is still rather bad, but the nature of the damage remains uncertain.



Now I am 49 years old, an invalid with a totally unknown prognosis. Without my contacts brought by the editorship I do not think I would be alive today, because of the totally black perspectives combined with the symptoms. I think of the many Lyme patients who remain undiagnosed: in Finland today about 400 new patients are diagnosed a year, and there must be many who never get the tests. They must suffer enormously, running from doctor to doctor seeking help in vain. One of the worst insults is to be labelled a chronic complainer. Doctors must diagnose new cases as early as possible, and test old pain patients just in case, since treatment has given good results many years after the primary infection. What should be done when a patient has the typical Lyme disease history but negative serology? This is still a hot question especially in the USA. My strong opinion is that oral antibiotics should be given in such cases. Ordinary laboratory tests cannot be relied upon and the PCR is too expensive for routine use. When the whole picture leans towards Lyme borreliosis it is both ethically and medically right to treat.



New horizons



Some people believe a serious illness ripens the personality, giving it beneficial experiences and inner frameworks. This may be so in some cases, but I see nothing purifying or spiritually uplifting when I have the pains and lie thinking of my family and what I have lost a good job, many friends at work, and my former social meaning. True, I have learnt a lot about the experience of illness, and a key point is the absolute necessity of having one good doctor to lead the medical orchestra, especially if you are a doctor yourself. Until 1993 I had no-one to take overall responsibility for my well/ill-being: now I have Dr Heikki A Salmi as my ?conductor?, and I no longer have to decide which specialist to call when new symptoms arise; when you are in a whirl you cannot see the core issues. Some people say that to be a good doctor you need to have been seriously ill yourself. I am inclined to agree. As doctors we underestimate the fear of getting blind, deaf, immobile, insomniac, short-fused. I can easily understand those who get religious when life truly turns against them. If you have tried everything on the usual ground level and it has not helped, why should one not look up and try to find some consolation from there? As an agnostic I have not got help that way, but now I understand religious ideas better than before. In some illnesses the patient is just as vulnerable as a newborn baby, with the difference of lacking a caring mother. And we can be very scared indeed when nothing seems to make sense. If I could practise medicine now, I probably would be a better doctor than I was some 20 years ago.
Sailairina
 
Viestit: 696
Liittynyt: Ma Tammi 19, 2009 16:04
Paikkakunta: Kaarina


Paluu MUISTOSIVUT

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa